Mediakasvatus 1970-luvulla, elokuvakasvatustuksesta tiedostavaan joukkotiedotuskasvatukseen

Joukkotiedotuskasvatuksesta tuli vallitseva suuntaus 1960-luvun lopussa mediakasvatuksen saralla. Joukkotiedotuskasvatuksen historia alkoi kun Yleisradion tutkija Sirkka Minkkinen vastasi Sampo Louhen (1969) mielipidekirjoitukseen elokuvakasvatuksesta. Minkkinen (1969) viittasi koulun väliaikaiseen audiovisuaalisen kasvatuksen opetussuunnitelmaan, jossa asetetaan tavoitteiksi median tulkitseminen ja havainnointi, valikoiva ja kriittinen ”omaksuminen” ja informaatiotekniikoiden ilmaisu- ja kerrontatapojen ymmärtäminen. Minkkisen tavoitteena oli että oppilaat omaksuisivat kriittisen asenteen joukkotiedotusvälineitä kohtaan, oppisivat käyttämään niitä hyväkseen sekä hyväksymään ja ymmärtämään erilaisuutta.

Vuonna 1972 Minkkinen otettiin mukaan opetussuunnitelmatyöhön ja lopulta suunnitelma muuttuikin Minkkisen ehdottaman joukkotiedotuskasvatusmallin mukaan. Perustana oli ajatus yhteiskunnan tieteellis-teknisestä kehityksestä ja tiedonmuodostuksen muutoksista. Minkkinen näki sähköisten viestinten olevan keskeinen tekijä ihmisten maailmankuvien muodostuksessa ja opetuksen tuli täten olla sekä yhteiskunnallista että taidekasvatuksellista.

Minkkisen mallissa joukkotiedotuskasvatus jaetaan kolmeen osaan:

· Tiedollinen kasvatus: tiedonvälityksen historia, kehitys ja rakenne

· Esteettinen kasvatus: joukkotiedotuksen ilmaisukeinot, tyypit ja mainonta

· Eettinen kasvatus: sanomien vastaanotto ja valinta, sanoman ymmärtäminen ja vaikutukset

Minkkinen piti joukkotiedotuskasvatuksen avaintavoitteena saada oppilaat aktiivisiksi, itsenäisiksi ja kriittisiksi mediankäyttäjiksi. Minkkinen toivoi kasvatusmallin edistävän lasten osallisuutta yhteiskuntaan ja herättämään mielenkiinnon kansainvälisistä asioista. Kuitenkaan joukkotiedotuskasvatus ei ottanut tulta alleen, eikä näin päätynyt lopullisesti koulujen konkreettiseen toimintaan. Ritva-Sini Härkösen (1994) mukaan malli toimi niin yleisellä tasolla, ettei sillä ollut mahdollisuuksia koulun arjessa. Kasvatusmalli jäi kolmannen sektorin vastuulle eli elokuvakerhoille. Puute resursseista, opetuksesta, koulutuksesta, oppimateriaaleista ja tutkimuksesta kuitenkin ajoi joukkotiedotuskasvatuksen minkin loukkuun.